Edellisen kirjoitukseni innoittamana ajattelin purkautua tässä eräästä asiasta. Minä näen joskus painajaisia. Omituisen erikoisia painajaisia siitä, millaiseksi elämäni olisi saattanut muovautua. Kerran näin unessa itseni istumassa jossakin räkälässä kolmekymppisten ikuisuusnarkkarien keskellä. Minä olin unessa samanlainen kuin nytkin. Hyvän koulutuksen saanut, suhteellisen tasapainoinen itseni kanssa. Tunsin syyllisyyttä siitä, mitä olen. Olen nähnyt unia, jossa 16-vuotias tyttö vaeltelee aineissa ja täysin vailla suuntaa jollakin festarialueella ja jokin sanoo, että hän ei selviä. Olen nähnyt unia siitä, että olen yökerhossa. Minun luokseni tulee parikymppinen nainen, joka viiltelee kasvojaan ja ranteitaan peilinsirujen avulla, jonka olemus sanoo, minä haluan pois tästä maailmasta. Olen nähnyt unia naisesta, joka on enkelimäisen mukava, ja joka hetken päästä muuttuu piruksi. Jonka elämä on pelkkää tuskaa.

Ja minä käsitän kuinka onnekas olen. Minä olen tässä, minä haluan olla tässä, hapuilujeni jälkeen selvisin. Minulla on niin paljon, vaikka materiaa ja omaisuutta vähän. Toisinaan syyllisyys valtaa. Valtaako teitäkin? Miksi minä olen se, joka katselee niitä muita? Miksi minä olen se onnekas? Miksi minä jaksan herätä joka aamuun innokkaana ja odottaa, mitä päivä tuo tullessaan? Miksi minä jaksan innostua musiikista, eläimistä, ihmisistä, ruoasta, tanssista, elokuvista, luonnosta, juhlista..? Miksi minä näen valoa tunnelin päässä, vaikka joku näkee pelkkää mustaa.

Hitto että olen onnekas! Ja minä toivon, että muutkin saisivat kokea tämän tunteen. Toivon, että sitä valoa riittäisi muillekin. Ettei se tunnelin pää olisi aina niin synkkä.