Kävin eilen juhlimassa. Vähän. Aloittelemassa porukalla ystäväni luona ja sen jälkeen hetkeksi baariin ja ajoissa nukkumaan. Muutama siideri, ei enempää. Tänään ei siis ole mitään krapulan poikasta tai muutakaan, mutta väsyttää ja nälättää. Kai se on ikään liittyvä kysymys, mutta enää ei vain jaksaisi käydä baareissa kuin hyvin satunnaisesti. Muutenkin yökerhoissa olen käynyt, koska nautin tanssimisesta. Harmi vain, moni ystäväni tanssii ne muutamat omat suosikkikappaleensa ja sen jälkeen heitä ei saa enää houkuteltua tanssilattialle. Minä voisin viettää koko illan tanssilattialla. Kuvio kohdallani on mennyt yleensä niin, että mitä enemmän olen tanssinut, sitä enemmän selvinpäin olen. Niinä noloina kertoina kun olen ottanut liikaa, minua ei ihan hirveästi tanssilattialla ole näkynyt. Tai siis olen käynyt tanssimassa minuutin verran ja sitten kadonnut jonnekin mukamas paremmille apajille eli juttelemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Tai sitten huomannut jossakin vaiheessa, että nyt on vähän huono olo ja lähtenyt baarista pois. Ja suoraan sanottuna kaikista hauskimpia ovat baarikerrat, jolloin olen ollut selvinpäin tai melkein selvinpäin. En ole mikään kännien puolestapuhuja. Ja vielä vähemmän nykyään kun krapula tulee huomattavasti helpommin ja vaikka menisi miten ajoissa nukkumaan, niin seuraava päivä menee vain pieleen.Yksinkertaisesti.
Eilen katselin, kuinka sellaiset minua melkein 10 vuotta nuoremmat olivat niin innoissaan baarissa. Kaikki on niin kivaa, niin uutta, jännää. Niinhän se olikin silloin joskus, mutta en enää vaihtaisi siihen elämänvaiheeseen. Koska kuitenkin se vaihe elämässä usein väkisin tarkoittaa pettymyksiä, kolauksia, epävarmuutta, itsenäistymistä, asioiden oppimista jne. Sitä, että huomaa ettei se kaikista komein ja äänekkäin mies ole välttämättä se luotettavin, sitä että vähitellen oppii ettei se ulkonäkö ole tärkeintä ja huomaa, ettei se elämä lopu kakskasina. Ettei se, että lauantaina ei enää jaksakaan mennä baariin, ole elämän loppu. Tai omalla kohdallani kaikkein tärkein opetus, ei kaikkea välttämättä tarvitse saada heti: miestä, omakotitaloa jne. Sitä vain jossakin vaiheessa huomaa, että tämä on minun elämäni, kiitos neuvoista, mutta se ei muuta siitä tosiasiaa. Minulla on oikeus päättää omista asioistani.
Jos kaksikymppisenä elämäni laulu olisi kenties tällainen (kaikesta hauskanpidosta huolimatta olin vain niin tolkuttoman epävarma, koin paljon pettymyksiä ja sydänsurua monessakin mielessä), niin nyt noin kolmekymppisenä se on jotain paljon kevyempää ja valoisaa. Kevyttä musaa kolmekymppisille. Vaikka tämä.
Näihin pohdintoihin, hauskaa sunnuntaita!
]]>
Parasta oli encore-osuus, jossa tulivat ne menevimmät hitit kuten tämä oma suosikkini. Aionkin ottaa tästä uuden rutiinin. Katselen lauantai-illan iskelmäkonsertteja.